perjantai 23. joulukuuta 2016

Hyvää joulua!

Me vietetään joulu mummolassa rentoillen. Pitäkää tekin kaikki ihanat ja rauhalliset joulun ajat!
Oiva näyttää lepäilyn mallia.
Kuusen tuoksu on varma tapa päästä jouluiseen tunnelmaan.
Rakkaiden lähellä köllöttely on erittäin olennaista tähän aikaan vuodesta.

perjantai 9. joulukuuta 2016

Jälleen kerran työt = blogikooma

Blogi on ollut käytännöllisesti katsottuna koomassa (taas) johtuen meidän huushollin arkeen suuresti vaikuttaneesta seikasta: mami aloitti työt. Toisin sanoen, kun tulen illalla kotiin, aika kuluu pitkälti jaksamistason tasaamiseen lepäämällä. Kun siinä ohessa on pitänyt huolta sosiaalisesta elämästään ja kodin sekä kissojen hoidosta, blogin kirjoittaminen on jäänyt.

Kissojen arkeen työkuviot ovat vaikuttaneet ennen kaikkea niin, että olen vähemmän kotona. Oivasta ja Jalosta on onneksi seuraa toisilleen ja ne aktivoivat toinen toisiaan rymyämisen merkeissä poissaollessani (tästä kielivät päivän aikana siirtyilleet matot) ja ympäri kämppää kuljeskelleista leluista päätellen ainakin Jalo on harrastanut saalistustakin siinä ohessa. Kun minä olen muualla, on lähellä onneksi velikulta, jolta saa pusuja ja halauksia.
Oma veli on iiiihana!
Kissojen kannalta tylsintä arjen muutoksessa on taatusti ollut ulkoilun väheneminen. Kun olen ensin viettänyt töissä 1-3 tuntia pihalla tenavien kanssa ja kun työmatkan pituuskin venyy busseilla kulkiessa odotuksineen vajaaseen tuntiin, eka ajatus kotiin tullessa ei ole lähteä töröttämään pihalle kissojen kanssa - varsinkaan, kun kelit ovat kylmenneet ja kaikki jäätymisen estävät ulkoseisoskelukamppeeni ovat nyt päiväkodilla. Olen lohduttautunut ajatelemalla, että eivätpähän pojatkaan palele, vaikka Oivaa nyt ei ole ennenkään haitannut pieni kylmyys. Tosin, kun itsenäisyyspäivän tienoilla sitten vein poikia pihalle, kumpikin kitisi heti takaisin sisälle pääsyä, koska oli niin KYLYMÄ! Haha, nössöt. :D Pihaseikkailujen sijaan olen aktivoinut Oivaa ja Jaloa mm. namijahdilla, leikkihetkillä ja laserpisteellä. Naksuteltukin on vähäsen ja Jalo-oveluus on mennyt jo hoksaamaan enimmäkseen isoveikkaa katselemalla, miten istutaan, pyöritään, annetaan tassua ja noustaan takajaloille namin perässä.
Kaapin päällä on kivempaa, kuin ulkona kylmässä.
Viltin päällä oli kans lämmintä ja mukavaa.
Hieman odottamatonta on ollut se, että kasvanut kateissa oloni on tehnyt Oivasta pusupojan. Kaipa se on todennut, että kun en ole koko aikaa maisemissa, kannattaa pestä mun naama vähintään aamuisin aamupalaa odottaessa ja saapuessani kotiin. Pussailu ei ole ennen kuulunut Loivelon tyyliin, kuin erityistilanteissa (ts. suukkotemppuna tai ohimennen, jos olen ollut kauan muualla). Joko hellyysmosterius on lisääntynyt, tai sitten Oiva vain on tajunnut tykkäävänsä kasvorasvani mausta.

Jalo on kuluneen ajan puitteissa kasvanut lisää ja muuttunut pikkupennusta nulikaksi. Enää ei heittäydytä selälleen lattialle kaikkien eteen ja isoveikalle laitetaan aiempaa enemmän vastaan painien lomassa. Ruokahalu on loppumaton ja mamman ruokia vaaditaan itselle aina, kun koitan syödä. Lautastani kalastellaan nykysin myös tassukurkotuksilla ja auta armias, kun Floora-paketin kansi aukeaa! Jalo menee siitä sekaisin ja yrittää hanakasti päästä syömään KAIKEN levitteen, oli se sitten paketissa, kannessa, leivän päällä tai sormenpäissä. Pilkkupoika on edelleen Oivaa pienempi. Viime punnituksen mukaan Jalo painaa jo 3,8kg. Pian se kuroo jäljellä olevan 300g:n massaeron umpeen ja hujahtaa Oivasta ohi.
Iso pojan nulikka jo.
Tiivistettynä, meillä menee hyvin, vaikka blogihiljaisuutta on varmasti jatkossakin luvassa. Mutta eipä monen kuukauden pävitysvälit ole tässä tässä osoitteessa mitenkään ennenkuuumattomia. :D
Jalo haluaa muistuttaa, että on blogikoomasta huolimatta edelleen tosi ihana ja söpö.

perjantai 16. syyskuuta 2016

Jalo

Uusin perheenjäsen on elellyt kanssamme jo reilun kuukauden, joten on korkea aika esitellä Oivan pikkuveikka kunnolla. Hyvä yleisö, tässä on Jalo!
Minun söpöliini-Jalo.
Pentuikäiseen Oivaan verrattuna Jalo on selvästi pohdiskelevampi ja kärsivällisempi. Se miettii ja harkitsee ennen kuin syöksyy huiskan kimpuun tai ennen kuin yrittää hivuttautua varastamaan kinkut mun leivän päältä. Sama rauhalinen tuumailu näkyi ensialkuun ruokaillessa: Jalo makusteli iisiti ja keskittyi omaan pöperöönsä. Toisin sanoen minä pidin huolta, ettei tuo toinen ruokaimuri ehtinyt oman sapuskansa ohessa ahmia myös Jalon lautasta tyhjäksi. Nyttemmin, Jalon käytyä kastroitavana, poikien lautaset ovat alkaneet tyhjentyä melkein yhtä nopeasti - huolimatta siitä, että Jalon annokset ovat isompia ja kita pienempi. Mutta mikäpä siinä. Täplikäs syöppö sopii hyvin ticking-syöpön kaveriksi.
Syömällä reilusti myös kasvaa hyvin. Ei ole ihan näin pieni poika enää, vaikka kuvassa miten venyttelee koipiaan.
Jalo on huomionkipeä pikkupoika. Eikä se ole vain ihmisen seuran perään, vaan Oiva on saanut tuta pikkuveljen läheisyydenkaipuun. Jos Oiva köllähtää johonkin, Jalo on pian sen vieressä kehräämässä. Vaikka kumpikin tuntuu nauttivan lajitoverin lämmöstä ja pesuseurasta, Oivalla tulee toisinaan mitta täyteen. Silloin se siirtyy kauemmaksi nauttimaan omasta tilasta. Jalo ei ole moisesta moksiskaan, vaan tunkee taas vähän ajan päästä isoveljen kylkeen. Samoin ihmismamin viereen on Jalon mielestä mukava asettua. Kivaa on myös kivuta syliin syödessäni hidasta aamupalaa tai viereeni nukkumaan öisin. Kaikkien uusien vieraidenkin ihmistenkin viereen voi pötkähtää oitis, sillä Jalo ei ujostele turhia.
"Taas se on iholla! Mami, laita se ruotuun!"
Jalo on pentumaiseen tyyliin leikkisä temuaja. Se rakastaa etenkin huiskia ja naruja sekä kissanminttuhuuruuilua. Parhaita leluja tähän mennessä ovat olleet (Oivan hännän ohella) erinäiset höyhensaaliit huiskien päissä, naruun sidottu sudenkorento, kissanminttutäytteinen hiiri sekä vanha kengännauha. Niiden perässä pentu tekee korkeita kenguruloikkia ja ninjahyppjä, joiden aikana vaihtaa suuntaa ilmassa. Lempihuiskansa Jalo nouti jopa vaatekaapista suljetun oven takaa. Näin ollen minun piti askarrella paksusta pahvista kotikutoinen lapsilukko komeron oviin. Myös Oivan kanssa painiminen ja hippaleikit sekä mattojen kanssa telmiminen kuuluvat Jalon suosikkiharrastuksiin.
Veikkapainia.
Uusi napero on hyvin utelias ja osallistuva. Jalo on tehnyt selväksi, että haluaa olla mukana petaamassa sänkyä (eli toisin sanoen päästä mönkimään päiväpeiton alle), ruoanlaitossa muun muassa tarkkailemassa tiskialtaassa istuen, kun kuorin perunoita ja tietysti koemaistajana, ja siivoamisessa laadunvalvojana.
Apupoika pyykkitelineellä.
Ja tosiaan, Jalo kasvaa kauheaa kyytiä. Pikkupikkutirppa kuroo kovaa vauhtia kiinni kokoeroa isoveikan kanssa. Korkeilla paikoilla istuessaan Jalo katselee reviiriä jo suuren kissahallitsijan elkein...
Villikissanuorukainen.
... mutta tosiasiassa se on vielä kuningas-Oivan hovin hurmaava pieni hovinarri. <3
:'DDDDDD

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Pirun päästäiset

Tämä postaus on ollut jemmassa jo ennen pikkupenikan kotiutumista. Julkaisen sen tässä välissä pois pyörimästä ja yritän kovasti keskittyä kirjoittamaan seuaavaan pätkään lisätietoja Jalosta. Mutta nyt hetkeksi vielä kesätunnelmiin, vaikka syyskuu ehti jo startata.

Kissan ulkoiluttaminen lähimetsässä tuo kesäisin mukaan ikäviä varjopuolia. Itsestään selvimmät niistä ovat hyttyset ja punkit (tänä kesänä Oivaan ei onneksi ole tarttunut yksikään punkero). Kolmas ja vähemmän selviö on Oivan mesästysvimma.

Tai no, onhan se selviö, että kissa haluaa metsästää. Mutta kun ei se viime kesänä ollut yhtä saaliinhimoinen, kuin tänä kesänä! Buumi alkoi toukokuussa, kun Oiva yritti traumatisoida mamia pahemman kerran napaamalla kiinni räkättirastaan poikasen lähipolulta. Minä en edes ehtinyt nähdä koko tirppaa ennen kuin Oiva oli jo saanut paniikissa piiskuttavan ja räpyttelevän lintuvaavin hampaisiinsa. Otin sitten Oivasta tiukasti kiinni blokaten sen tassut siinä toivossa, että se yrittäisi kohentaa purentaotettaan ja lintu pääsisi pakenemaan. Olin ovela ja tämä onnistui. Räksän poikanen piipersi heinikon suojiin ja Oiva etsi sitä seuraavat hetket sekopäisellä pälyilyllä, maukumisella ja edestakaisin ravaamisella.
"Mikä vika? Syöt säkin lintuja kanapaketeista."
Räksän jälkeen hyökkäyslistalle on joutununt sudenkorentoja, perhosia, jokunen sisilisko (hännät ruokalistalle saakka), yksi hyvin väistänyt sammakko ja hitto vie aina - ihan aina - lähimetsässä käydessä Oiva iskee silmänsä varvikossa juokseviin päästäisiin. Ja päästäisistä kaksi sanaa: yäk hyi! Ne on ihan söpöjä pysyessään paikoillaan ja siihen asti, kun pysyvät etäällä, mutta kun sellainen kipittää ihan vierestä tai pahimillaan lenkkarin yli niin byrrrrr mulle tulee inhoreaktio. Oivalle sen sijaan tulee suurpetoreaktio, joka on johtanut kahden päästäisen hengenlähtöön. Lienevätkö ne jopa rauhoitettuja otuksia, mutta mun fleksisormi ei vain ole aina tarpeeksi nopea.

Ja kun joskus päästäiset on vaan hiton tyhmiä! Toukokuussa Oiva kyttäili sellaisia, jotka piilosta toiseen juostessaan vikisivät mahdottomasti. Kuin olisivat huutaneet "WIHIIIIIIII", kun kissan lähellä juokseminen oli niin jännää. Öö..? Ehkä fiksumpaa noin niinkun eloonjäämisen kannalta olisi ollut vaan kipitellä mahdollisimman hiljaa. Ja yksi pakoon autettu melkein saaliiksi jäänyt tapaus pakeni noin 30 cm ja pysähtyi sitten Oivan eteen täysin suojattomassa kohdassa sammalikkoa. Olin tosi reilu, kun pitelin Oivaa, että se pönttöpää tajusi lopulta kipittää karkuun.
"Minun saaaaaaalis!"
Välillä on käynyt mielessä, olisiko pöpelikössä yhtäkään päästäistä jäljellä, jos Oiva ulkoilisi vapaasti (mitä ei kyllä tule tapahtumaan). Oiva niin tykkää vaania ja napata pikkuvipeltäjiä kiinni. Ja kuten tuli todistettua listimiskerroilla: se tappaa nimenomaan huvikseen, ei ruoakseen. Ei päästäistä syödä, maistuvat niin pahalta sellaiset. Niitä kuljetellaan suussa, lasketaan lopulta alas ja käydään pötkölleen viereen hyvin ylpeänä aikaansaannoksesta. Kuvan päästäinen kuoli kertalaakista, kun Oiva kävi kimppuun. Kärsimys oli siis lyhyt. Levätköön rauhassa, vaikka olikin ällöttävä.

Seuraavalla kerralla palataan vähän enemmän ajan tasalle pentupläjäyksen merkeissä!

maanantai 8. elokuuta 2016

Oivan ja pennun ensimmäiset päivät

Uusi perheenjäsen saapui kotiin viime keskiviikkona puoli seitsemän maissa illalla. Nyt kun Jalon (nimi saattaa vielä muuttua) tulosta on neljä täyttä päivää ja vähän yli, pystyy hommasta jo kirjoittamaankin. Luvassa on varsinainen maratonpostaus lukuisilla kuvilla (osin kännykkäkuvilla) höysettynä, varautukaa.
"Kyllä te jaksatte lukea, koska tämä on tarina minun ekoista päivistäni uudessa kodissa."
Mainittakoon ensin lyhyesti, että etukäteisvalmisteluina kämppääni laitettiin ovi eteiskäytävän ja isomman huoneen väliin, hommasin kissoille tilavamman kantokassin ja kolmannen hiekkiksen. Lisäksi pikkusiskoni saapui alkupäiviksi vierailulle apukäsiksi, toisiksi silmiksi ja henkiseksi tueksi.

Ja sitten itse asiaan!

Ensimmäinen ilta:

Vaihe 1) Jalo saapui meille kätevästi kotiinkuljetuksella kasvattajan ja pentukodin emännän mukana. Pentu ilmaantui uuteen kotiin kantolaukussa, turvallisesti verkko-oven takana. Mitä tekee Oiva? Murisee ja sähisee niin, että oksat pois. Oivaloivasta pääsi täysin uusia ennenkuulumattomia ääniä - sellaisia mahdottomia mouruja, joita näkee netin kissavideoissa tyyliin no long johnson. Pidettiin pentu kassissa, kannettiin olkkarin puolelle ja annettiin Oivan katsella ja tutkailla (ts. sähistä ja murista). Oli selvää, että Oiva oli hyvin järkyttynyt ja hämillään. Ja miksikäs ei, kun omalle reviirille tunkeutui joku muu, joka haisi vieraalle paikalle ja vieraille toisille kissoille. Oiva ei kuitenkaan ollut aggressiivinen, vaan epävarma ja ehkä peloissaankin uhittelunsa alla. Se ei missään vaiheessa yrittänyt hyökkäillä kassia päin, katseli vain etäältä, lähestyi välillä ja mölisi.
Oiva ei tykkää.
Jalo sen sijaan otti rennosti. Se aloitti kehräyksen jo kantokopassa (uuden veikan ei niin lämpimästä vastaanotosta huolimatta), kelli kyljellään ja miukui vähäsen. Sanottakoon tähän väliin, että Jalolla oli jo pentukodista kokemusta kärsivällisestä pehmittelystä, sillä isosisko Moona ei ollut heti pentujen paras kaveri. Jalo onnistui voittamaan sen puolelleen ensimmäisenä väistämällä ja antamalla tilaa, kun komennettiin ja yrittämällä hetken kuluttua taas lähemmäksi. Samat taidot pääsivät käyttöön meilläkin.

Vaihe 2) Oiva kannettiin eteisen puolelle ja laitettiin väliovi kiinni. Jalo päästettiin vapaaksi kopasta tutkimaan paikkoja. Ja voi sitä kehräyksen määrää, mikä pikku-ukosta lähti! Kehräsi koko ajan kiertäessään uutta kotia ja hieroessaan hajumerkkejä huonekaluihin. Sen lisäksi pentu polki sekä kellahteli toistuvasti ihmisten jalkoihin ja nautti maharapsutuksista. Ihmettelin, että onko tällaisia kissanpentuja oikeasti olemassa - jotka tykkäävät maharapsutuksista? Pikku-Oiva olisi raastanut käden naarmuille vastaavasta. Jalo siis otti uuden kodin ja sen ihmiset omikseen oitis. Ei jännittänyt lainkaan. Kävi vain peremmälle täynnä rakkautta ja hellyyttä, selvästi jäädäkseen.

Vaihe 3) Pentu laitettiin meidän omaan kantokassiin, kun kasvattaja ja pentukodin emäntä alkoivat tehdä lähtöä. Oiva löytyi kylpyhuoneen hämärästä mököttämästä. Vieraiden lähdettyä annoimme Oivan palata olohuoneeseen tutkailemaan pentua. Mahdoton murina ja sähinä jatkuivat. Pentu vastasi maukaisuilla, koska kopassa oli tylsää tutkimusmatkan jälkeen.

Vaihe 4) Pentu siirrettiin eteiseen, kun Oivan annettiin pitää valtaa isommissa huoneissa. Pentu sai tutkia eteisen ja kylpyhuoneen sillä välin, kun Oiva vietti murjottavaa ja levotonta elämää toisella puolella tutustuen pennun jättämiin hajuihin. Oiva murahteli myös ihmisille ja säpsähteli tavallista enemmän.
Tutkimusmatkailija allastasolla.
Kissat saivat iltaruoan eri tiloissa: Oiva keittiössä ja Jalo kylppärissä. Tässä kohtaa otettiin ensimmäinen suuri askel, kun Oiva saapui varovasti eteisen ovelle, jonka raosta pitelin märkäruokalusikkaa. Poika uskaltautui nuolemaan sen puhtaaksi pentupöperöstä, kuikuili eteiseen ja halusi selvästi tulla tutkimaan paikan. Laitoimme kylppärin oven kiinni ja Oiva pääsi taas nuuhkimaan eteisen. Raotimme myös pikkirikkisen kylpyhuoneen ovea, jolloin Oiva tuli haistelemaan Jaloa läheltä. Murisi ja sähisi edelleen kovasti komentaen pentua kauemmaksi ja luikki sitten itse enempi vähempi järkyttyneenä tiehensä olohuoneeseen.

Eteisen lattialle pedattiin patja nukkumista varten, jotta kummankaan kissan ei tarvinnut viettää yötä yksin. Minä nukuin lattialla pennun seurana ja siskoni Oivan puolella. Oiva ilmeisesti nukkui koko yön turvassa keittiön kaappien päällä. Eteisessä Jalo uinaili minun vieressäni, enimmäkseen jaloissa, heräsi pari kertaa yöllä kiertämään uuden emännän ympäri kehräten ja asettui taas unille.
Eteisessä oli ihan hyvä retkeillä, kun vieressä köllötti kehräävä pentupiiperöinen.
Ensimmäinen päivä

Vaihe 1) Aamu vietettiin yhä eri tiloissa. Oiva oli aamusella minun silmiini aivan reppana. Minulla oli ollut sitä illalla ikävä ja tuntui pahalta tietää ja tulkita sen kehonkielestä, että toinen oli poissa tolaltaan. Silitykset tai syli eivät kelvanneet. Kehräyksestä ei ollut tietoakaan. Pissikään ei ollut illalla/yöllä tullut tavalliseen tapaan. Vaikka saatoin tirauttaa ihan pienen yhyymunpoikaootainamunpoika-itkut, fiilis tasoittui pian. Oiva söi aamupalansa tutulla ruokahalulla ja kannoin pennulle pöperöt eteiseen.

Vaihe 2) Pikkukissa joutui jälleen kuljetuskassiin ja pääsi olohuoneeseen näytille. Oiva sai taas katsella sitä sähisten ja mongertaen murinoita pääasiassa nojatuolin alta. Kun aikaa oli kulunut jonkin verran, huomasimme siskoni kanssa, että Oivan murinassa alkoi tulla lyhyitä taukoja.

Vaihe 3) Oiva pääsi omaan rauhaansa eteiseen (missä teki pissit hiekkikselle, jes!). Pentu pääsi taas vapaaksi isommassa tilassa. Jonkin ajan kuluttua pentu laitettiin takaisin koppaan ja Oivan annettiin palata olohuoneeseen. Poika päätti vetäytyä turvaan keittön kaappien päälle, mistä penikalle oli turvallista sähähdellä ja urputtaa. Kun Oiva näytti viihtyvän korkeuksissa, päästimme pennun ulos kopasta. Tässä kohtaa oltiin siis kaikki ovet auki ja ihmiset valvoivat tapahtumia. Oiva pysyi kaapin päällä saaden ihmisiltä rohkaisuksi kananameja ja Jalo keskittyi huiskaleikitykseen. Toisinaan pentu tepasteli keittiöön, jolloin Oiva ärähteli sille kovempaa. Jalo ei ollut millänsäkään, katseli vain Oivaa aseistariisuvasti ja pysähtyi paikoilleen. Päätimme kuitenkin pitää pikkuista enimmäkeen poissa keittiöstä, mutta houkuttelimme sitä leikin ohessa aina toisinaan alueelle, jonne Oiva näki. Silloin piti isoveljen taas sähistä ja murista, mutta ääni ei ollut enää yhtä voimakasta kuin aiemmin. Kun tätä jatkettiin, Oiva alkoi katsella pennun touhuja hissukseen.
"Mitä se tekee? Missä se on?"
Vaihe 4) Pentu kävi pikkuhetken kopassa, jotta Oiva uskaltautui kanssani eteiseen pukemaan valjaita. Käytin sen ulkona väliloikalla lepuuttamassa hermojaan ja raittiissa ilmassa Oiva rentoutukin heti. Se kuljeskeli ja katseli tavalliseen tapaansa ympäristöä yrittäen löytää päästäisiä. Oli ihanaa katsella tähän saakka niin jännittynyttä mussukkaa jälleen omana tuttuna itsenään. Vietimme pihalla vajaan tunnin, jonka jälkeen palasimme sisälle. Pentu - joka siis oli ollut vapaana sisällä valjastelumme ajan - oli sen hetken kopassa, että Oiva ehti kipaista takaisin kaapin päälle keittiöön.

Vaihe 5) Jalo pääsi jälleen ulos kopasta. Oiva katseli sen touhuja yläilmoista käsin. Kunnes Oiva oma-aloitteisesti hyppäsikin keittiönpöydälle ja siitä alas lattialle. Se murisi taas ja sähähteli, mutta lähestyi Jaloa päättäväisesti. Vaikka alkuun kohtaaminen pienen pennun ja uhittelevan Oivan välillä näytti hurjalta, emme menneet väliin. Olimme lähellä, jos jompikumpi pitäisi syystä tai toisesta pelastaa, mutta luotimme kissojen omaan osaamiseen. Seurasi lisää mölinää Oivan suunnalta, mutta myös muutama pennulle suunnattu hidas silmien räpsäytys. Jalo puolestaan oli rauhallinen, lähestyi Oivaa rohkeasti toisinaan pysähdellen ja makaamaan heittäytyen. Oiva alkoi seurata Jaloa ja ne kulkivat peräkanaa sohvan ympärilä. Tilanne johti kummankin kissan ryömimiseen sohvan alle, jossa kohtaa mietin hetken, että mitähän tästä seuraisi. Ne viipyivät siellä pienen hetken ja kun tulivat pois, aloittivat jahtausleikin. Se oli selvästi leikki, sillä kumpikin jahtasi vuorollaan ja ryntäisi karkuun. Jää oli murrettu, eikä kello ollut edes kahta!
Ensikerta lähikontaktissa hätäisesti taltioituna.
Jahtaus- ja vaanimisleikin lomassa Oiva murisi ja sähähteli pennulle yhä ja mäiskäytteli sitä päähän tassulla, mutta leikki jatkui siitä huolimatta pitkään. Voin sanoa, että tunnelma oli riemukas! Silkasta yrmyilystä oli päästy alle vuorkaudessa yli ja vaikka Oiva komenteli pikkuveikkaa ja osoitti tuon tuosta olevansa pomo, se selvästi nautti saadessaan juosta lajitoverin kanssa kilpaa. Päivän mittaa pojat haistelivat toisiaan enemmän, Oiva murisi ja sähisi aina vain vähemmän ja päiväunet nukuttiin lähekkäin kiipeilypuun eri kerroksissa. Illalla kaksikko keksi yhteisen painimisen ilon. Oli hyvin helppo ratkaisu, että nukkuisimme ovet auki kaikki samassa tilassa. Ja hyvin nukuttikin - Jaloa ihmisten jaloissa ja Oivaa omassa nojatuolissa.
Päiväunikerrostalo.
Toinen päivä

Ei enää vaiheita, vaan sama hyvähenkinen meno kissojen välillä jatkui. Oiva rentoutui koko ajan enemmän, kissat vaihtoivat useita leppoisia silmien räpsäytyksiä ja ne istuskelivat jo sulassa sovussa vieretysten. Haistelu ja yhdessä keittiössä ruokaileminen sujuivat vailla murinoita. Toisinaan Oiva kuitenkin tuntui kokevan mustatukkaisuuden hetkiä, kun pentu tunki lähelle valmistautuessamme ulkoilemaan tai kun olisi ollut Oivan hetki olla sylissä osoittamassa aamuhellyyttä mammalle. Silloin murisutti matalasti tai sähisytti ja pennun päähän hakattiin tassulla käytöstapoja.

Jalo jatkoi aivan uskomattoman sinnikkäästi ja kärsivällisesti Oivan pehmittelyä. Se sieti mätkimiset, kellahteli kuin automaattisesti kyljelleen vatsa esille käännettynä kumoon, kun Oiva sähisi sille ja jatkoi itsevarmasti isoveljen kiintymyksen valloittamista. Sillä on selvästi sosiaalista pelisilmää.

Pitkin päivää Oiva alkoi antaa myös mamille suuren järkytyksen aiheuttamista anteeksi. Sylissä pystyi viihtymään hetkiä ja päiväunet Oivelo nukkui vieressäni sohvalla. Kelpasin taas, vaikka Oivan kehräyslakko päättyikn vasta lauantai-aamuna aamupalatarjoilun aikaan. Silloin hurisutti jo kovasti taas. Lauantaina, eli kolmantena päivänä pojat aiheuttivat mammalle lisäksi huikean täpinän, kun pesivät toisiaan ensimmäistä kertaa. Videomateriaalia lähti vauhdilla somessa joka suuntaan. Lisäksi Oivalla ja minulla oli pitkä sylittelyhellyyshetki tiskaamisen lomassa, eikä Loivetskilla ollut kiire paijaukselta karkuun.
"Syön sun korvavaikut!" Ei ensimmäinen pesu, mutta soma silti.
Tänään, neljäntenä päivänä, alkumurinoista tuntuu olevan ikuisuuden verran aikaa. Pojat tulevat hyvin toimeen, jahtaavat toisiaan ja painivat ja pesuhetkillekin on saatu jatkoa. Oiva ei vielä itse käperry pennun luokse nukkumaan, eikä jaksa pysyä paikoillaan kauaa niinä hetkinä, kun Jalo siirtyy isoveikan viereen pötköttämään, mutta pikkuveljen korvia on mukavaa pestä painiotteessa. Hupaisaa on ollut myös seurailla, miten Oiva lähtee livakasti lipettiin, kun Jalo yrittää kiehnätä sitä vasten, kuin yrittäisi säilyttää edes jonkin rajan periaatteen vuoksi. Oiva ei enää murise ja sähähtelytkin ovat olleet hyvin satunnaisia ja hiljaisia, jos pentua on pitänyt jostain syystä vielä vähän ojentaa.

Enää odotan sitä, että Oiva hakeutuisi öisin takaisin sängylle viereeni ja aamulla mahan päälle kehrämään, mutta hei, en todellakaan valita, kun edistyminen on ollut kaiken kaikkiaan niin huikean nopeaa. Ja etenkin tänään Oiva on ollut taas aivan oma itensä: jutellut, hakeutunut luokse, huomauttanut ruoka-ajan jo tulleen ja nauttinut paijauksista.

Eli kahdella sanalla sanottuna: hyvin menee.
Köllykät vieretysten.

sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Hajuviestejä

Uusi perheenjäsen saapuu kotiin ensi keskiviikkona. Minä olen saanut pikkuisesta pitkin matkaa kuulumisia sekä kuvia katseltavaksi ja käynyt moikkaamassa vauvaa livenä kahdesti. Oivalle tuleva pikkuveikka on sen sijaan vasta vieras tuoksu fleecerievussa.
"Mikä tässä tuoksuu?"
Kun kävin ensimmäistä kertaa moikkaamassa Jaloa, vein mukanani viemisiksi palan fleecehuopaa, jonka päällä Oiva oli nukkunut. Lisäksi olin hieronut riepua Oivan poskiin ja päälakeen. Tein saman viimeisimmällä visiitilläni uuden Oiva-fleecepalan kanssa. Vaihdossa sain edellisen version takaisin. Huovan kappaleeseen oli tarttunut pentukodin kissojen hajuja ja Jalosta hangattiin lopuksi mukaan vielä extratuoksuja fleecellä paijaten.
Niin kiehtovia aromeita, että piti maistella niitä suu auki.
Kotona Oiva pääsi vuorostaan nuuhkuttelemaan ja tutkimaan hajuviestejä. Tuoksujen äärellä kului pitkä keskittynyt hetki.
"Mitä tämä merkitsee?"
Liekö pojalla ollut aavistus, että riepuun liittyi jokin mamman hämäräperäinen suunnitelma Oivan rauhallisen elämän mullistamiseksi?

torstai 28. heinäkuuta 2016

Hei hei hammaskivi!

Hammaskiven poisto sujui hyvin! Kaikki meni, kuten pitikin: Oiva levähti rauhoituspiikistä ja odotti reilun tunnin kuluttua hakijaansa hereillä valmiiksi koppaan pakattuna.
Oivan kannalta ikävintä päivässä oli lounaan viivästyminen - sinnikkäästä komentamisesta huolimatta.
Ihmisvinkkelistä tuntui tosi oudolta nähdä, miten Oiva nukahti rauhoitteen vaikutuksesta. Toinen meni hyvin hämmentyneeksi yllättävän uupumuksen vuoksi, asettui kantokoppaan pötkölleen ja tuntui vastustavan silmien sulkeutumista kuin pieni lapsi. Oli jännää seurailla, miten lääkeaineen myötä simahtaminen oli erilaista, kuin Oivan tavallinen uinahtaminen. Tavallisesti se köllähtää mukavasti, peseytyy perin pohjin ja painaa sen jälkeen pään alas ja silmäluomet kinni tyytyväisesti maiskutellen ja huokaisten. Nyt se asettui pötkölleen kuin voimat olisivat yllättäen loppuneet, ei jaksanut reagoida pään silittelyyn ja silmät jäivät rakoselleen korvien liikahdellessa enää pikkiriikkisen hoitajan tullessa hakemaan.

Hassulta tuntui myös jättää Oiva eläinklinikalle ja lähteä ilman sitä kotiin odottelemaan. Onneksi kuskina toiminut avulias ystävä oli seurana, niin aika kului rattoisati jutellessa ja jääteetä litkiessä, enkä ehtinyt jäädä huolehtimaan turhia. Veikkaan, että yksikseni olisin vilkuillut kelloa tuon tuosta. Joka tapauksessa oli ihanaa, kun astuessamme takaisin klinikan eteiseen, tunnistin Oivan maukaisevan takahuoneesta. Tuli heti huojentunut olo, kun toinen oli hereillä. Lopputuloksena valkoiset hampaat ja ilmainen hammasharja jatkoputsauksia varten. Toimenpiteen ohessa Oiva meni hurmaamaan eläintenhoitajan. Turkin puumamainen väritys oli tehnyt vaikutuksen ja pääsin vastaamaan abyja koskeviin kysymyksiin ennen lähtöä.

Kotona Oiva oli - kuten hoitaja oli lupaillut - hieman känninen. Takajalat eivät meinanneet totella ja kävelessä vähän huojutti. Oiva onnistui kuitenkin loikkaamaan keittiönpöydän auringonläiskään, johon asettui nukkumaan rauhoitteen vaikutusta pois. Iltaruoan aikaan poitsu oli jo täysin oma eloisa itsensä.
Siihen jäi uinailemaan.

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Pentu(muisteloita)

Palaan vielä tarkemmin aiheeseen Oiva 2-v.

Oiva on jo kaksivuotias kastraattikollin köllykkä. Poitsun kasvaessa tuntuu jännältä muistella taakse jäänyttä pentuaikaa. Ilman vanhojen blogitekstien lukemista en varmaan olisi muistanut enää kunnolla, millainen suloinen pikkuriiviö Oiva oli naperona.

Oiva on rauhoittunut aivan valtavan paljon siitä, kun oli nelikuinen rasavilli. Pikku-Oivan harrastuksiin kuului muun muassa ihmisten jalkojen kimppuun hyökkäileminen painimatsin kaipuussa, eikä sylissä vaan voinut pysyä hetkeäkään. Ei voinut. Se oli tylsää ja plääääh. Pois pyrittiin puremalla käsiä. Nykyisin en edes muista, milloin Oiva olisi viimeksi yrittänyt kurmuutaa kenenkään kinttuja. Se touhu onneksi saatiin kitkettyä pois. Ja kuten olen jo monesti kertonut, sylissäkin on nykyään ihan mukavaa, jopa kehruuttavan kivaa.
Yhä syötävän suloinen, mutta paaaaaaaljon rauhallisempi.
Ja se malttamisen määrä, joka Oivalle on kertynyt! Naperona kärsivällisyyttä ei ollut. Mamma ruokalautaselle oli tungettava heti, koko ajan ja varsinkin silmän välttäessä kuin rasvattu salama. Omaa ruokaa piti kärkkyä pöytätasolla ja pyörien ympyrää. Vaan nykyään - ah, tunnen suurta ylpeyttä kertoessani tämän - Oiva hyppää keittiötasolta lattialle odottamaan ruokaansa ja mikä vielä ihmeellisempää, voin laittaa asioita jääkaappiin ruokailun aikana ja kääntää selkäni hetkeksi ilman, että kissa on sekunnin murto-osassa vedellyt ruokaani kitusiinsa. Oiva on todennut, että mamma syödessä pöydällä voi istua nätisti, niin ehkä saattaa saada vähän jotain pientä maistiaista. Se ei enää tunge kuonoaan lautaselle, vaan seurailee sivusta tai lähtee omiin hommiinsa. Poikkeus tähän on vain maksalaatikko, jota Oiva mussuttaisi mielellään samaan aikaan kanssani. Silloinkin uskoo loppujen lopuksi tuuppimista tai lattialle nostamista. Tämä on pienoinen ihme verrattuna aikaan, jolloin jokainen ruokailu kotona sisälsi jatkuvaa kissan tönimistä kauemmaksi.
Tältä Oiva näytti ipanaiässä.
Ovestakin on nykyään paljon helpommpi kulkea, kun Oiva osaa enenevässä määrin odottaa eteisen puolella, eikä ole luikahtamassa rappukäytävään. Ja luikahdusyrityksetkin ovat paljon hitaampia ja harkitsevampia kuin pentuna, jolloin Oiva vain suhahti karkuun pienimmästäkin rakosesta tilaisuuden tullen.

Hutipissailu on loppunut jo aikoja sitten. Tiskialtaasen ei ole päässyt kissankusia iäisyyteen ja Oiva voi nykyään tehdä vessalaatikoihin jopa isot että pienet tarpeet vierekkäin. Kuivikkeen vaihtaminen hienojakoisempaan on varmaan vaikuttaa aikuistumisen ohella. Joka tapauksessa on suuri JES, että tiskiallas on päästetty eläkkeelle varavessan tehtävistä.

Miksi sitten olen halunnut palautella Oivan pentuaikaa mieleen? Syy löytyy alla olevasta kuvasta.
"Minäkö?"
Tämä on Northalla Sparkling, tuttavallisemmin pentunimeltään Jalo. Sydänrosvoksi osoittautunut ocicat-pentu saapuu seuraksemme elokuun ensimmäisellä viikolla. Oiva saa siis pikkuveljen ja minä toisen kissavauvan riemukseni!

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Vuositarkastus

Aamupäivällä pakkasin Oivan kuljetuslaatikkoon ja köytin laatikon pyörän tarakalle. Poika pääsi märisemään tyytymättömästi vajaat 10 min suuntaansa, kun käytin sen eläinlääkärillä tarkastettavana. Kyse oli perus vuositsekkauksesta. Oiva ei ole osoittanut oirehtimisia tai sairastellut, mutta olin jo itse kotona huomannut sen hampaissa hammaskiveä ja odotin eläinlääkäriltä vahvistusta asiaan. Sain sen. Eläinlääkäri pohti, että Oivalla lienee taipumusta hammaskiveen, kun se on vasta kaksivuotias. Suositteli hapaiden harjaamista, mitä ollaankin jo jonkin aikaa harjoiteltu. Hammaskiveä on nyt joka tapauksessa takahampaissa ja toisella puolella ien oli punehtunut tulehduksen merkiksi. Se tarkoittaa, että suuntaamme ensi maanantaina takaisin hammaskiven poistoa varten.
Oiva ei tunnusta omistavansa hamaskiveä pintapuolisen tyyneytensä alla.
Turhaa sanoakaan, mutta mua jänskättää jo valmiiksi vähän, kun Oiva tullaan rauhoittamaan toimenpiteen ajaksi (abyt ja somput ovat alttiita saamaan yliherkkyysreaktion tietyistä rauhoitteista). Luotan kyllä eläinlääkäriin, joka on hoitanut mm. Oivan synnyinkodin kissoja ja palauttanut taannoisessa Somakissin lehtjutussakin seikkailleen Oivan setäenon kotiin operoinnin jälkeen hyväkuntoisena. Hyvin homma varmasti sujuu, kunhan nyt silti hermoilen vähän mussukkani puolesta. Ohjeistukseksi sain tuoda mukaan lämpimän viltin, jotta poika pysyy kotimatkan ajan lämpimänä ja että aamulla voin antaa Oivalle vain pari lusikallista ruokaa ennen puoli viiteen ajoittuvaa toimepidettä. Oiva parka! Liian vähän ruokaa, matkat eläinlääkäriin ja palelua luvassa. Maanantaista ei ehkä tule Oivan elämän suurenmoisin päivä.

Kaiken kaikkiaan eläinlääkärikäynti sujui kivasti. Vakioklinikalle menee mielellään, sillä työntekijät ovat mukavia ja Oiva on aina ollut oma reipas itsensä tutkimuspöydällä. Koin suuria onnistumisen fiiliksiä eläinlääkärin sanoessa, että on tosi hyvä, jos pystyn pitämään Oivan nykyisessä koossaan eikä se pääse plösähtämään. Nyt on juuri bueno (hyvästi pullukkuusuhuolet!). Sutjakan pojan 4,4 kilon paino puntarin näytöllä yllätti eläinlääkärin, mut se on kaikki sit vissiin timmiä lihasta. :D Poju sai hamaskivimaininnan lisäksi kuittitulosteeseen arvioksi: "Oiva on kerrassaan hieno kissa! Sopivassa kunnossa, karva kiiltävä ja hyväkuntoinen."
"Ihan kuin hienouteni olisi tullut kenellekään yllätyksenä."
P.S. Huomatkaa yllä olevassa kuvassa Oivan upea aaltomainen asento!
 

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Parveke

Meillä on parveke. Se on etenkin näin kesäisin mukavaa, koska Oiva voi tarkkailla pöydältä pihan tapahtumia ja ovea voi pitää lämpimällä ilmalla huoletta auki. Poika viihtyy kytistyspaikallaan hyvin ja toisinaan jopa ottaa päiväunia pehmusteen päällä raittiissa ilmassa.
Valpas valvoja asemissa.
Mutta mitä kummaa? Tänään emäntä oli kummallinen ja kantoi parvekkeelta pois aivan kaiken. Kaiken, aina parvekeverkkoa myöten.

Niin valitettavaa, kuin se onkin, partsimme on käyttökiellossa seuraavan x määrän viikkoja. Pervekeremontti osuu kohdalle, mikä tarkoittaa Oivan osalta suurta lisälatausta tylsyysfaktorille. Ehkä nosturin kyydissä työskentelevien remppamiesten kyttäilystä sentään saa jotain virikettä. Ja onneksi ulkoilemaan pääsee flexin päässäkin ja raitista ilmaa saadaan keittiön tuuletusikkunasta. Mutta silti, onhan se nyt pöljää, etten hetkeen voi bongata Oivaa tämän näköisenä parvekkeelta:

Haha! Voi toista, kun verkko oli edessä.

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Hyvää juhannusta!

Päivitysvälin virttymisestä huolimatta olemme täällä yhä. Tässä välillä on tapahtunut lähinnä seuraavanlaista:

1) Oiva täytti 2 vuotta noin kuukausi sitten.
Köllykkä täytti vuosia rennonletkeällä otteella.
2) Liityimme valjaiden osalta tyytyväiseen Vänttis-kerhoon.
Orvokinsiniset valjaat on kivat ja helpot pukea päälle!
3) Emäntä sai maisteriopintonsa valmiiksi! Jes!

4) Perusarkea. Hyvää kuuluu ja kesää vietetään rentoillen.

Seuraavien kesäisten kännykkäkuvien myötä toivotamme hyvää juhannusta kaikille!
Ihana kesä!
Hassu ilme heinikossa.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Yritteliäs herkkusuu

Kuten tiedetään, yksi Oivan perimmäisistä olemuksista on ahmatti.
Raskauttavaa kuva-aineistoa: ilmiselvä syöppö herkkusuu.
Kun loistavaan ruokahaluun yhdistetään uteliaisuus ja nopeat hoksottimet, on koossa paketti, joka pakottaa mamman miettimään tarkkaan muutamia arjen asioita. Yksi niistä on, minne laittaa uunista tullut piirakka jäähtymään ja missä sitä voi pitää sen aikaa, kun harkitaan santsiannoksia. Tähän mennessä jäähdyttelypaikaksi on vakintunut tiskikaappi ja siksi aikaa, kun syöjät arpovat vielä uusien annoksien ottamista, piirakka on löytänyt turvapaikkansa mikron päältä.

Mutta (kuten arvata saattaa) ikuinen nälkä ajaa karvalapsen yrittämään.
"Jos ihan vähän maistaisin..."
Joten huolimatta mamman mukamas kekseliäistä ratkaisuista, ahmattia on pidettävä silmällä. Muuten piirakat - ja melkein kaikki muutkin maitotuotteita/lihaa/kananmunaa sisältävät ruoat - napsitaan parempiin suihin.
"En tehnyt yhtään mitään kiellettyä. Olen viaton!"

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Jäänmurtaja

Vähän reilu viikko sitten ajeltiin bussilla kotiin Oivan ihmismummolasta. Maininnan arvoisia asioita tällä reissulla oli kaksi. Ensinnäkin se, että Oiva matkusti hyvän aikaa hiljaa, vain pikkuisen naukuen. Minulla on bussimatkoilla tapana laittaa Oiva valjaisiin, flexi mahdolliimman lyhyeksi ja kuljetuskoppa viereeni niin, että luukku on auki. Sillä tavalla Oiva voi itse valikoida matkustaako boksissa vai sylissä. Ihmetyksekseni koko alkumatka meni Oivan osalta kopan pohjalla makoillessa. Olin hurjan yllättynyt, kun vasta yli puolituntisen jälkeen Oiva kiipesi syliin ja alkoi jaella äänekkäämpiä matkaohjeita. Edistystä autoulvonnan vähnemisessä, jee! Selvästi uusi linja-auto saattoi vaikttaa asiaan, kun kolinaa ja tärinää oli vähemän, kuin tavallisesti.
Tärähtänyt kännykkäräpsy, mutta silti niin hyvä huutopallopääilme, että laittaa täytyi.
Toinen hauska juttu oli, että meille juteltiin paljon ennen kotiin ehtimistä. Siis täysin vieraat ihmiset tulivat höpöttelemään, wou! Pitkänmatkanbussissa vikalta välipysäkiltä kyytiin noussut nainen puheli kanssani puolisen tuntia kissoista ja tyttärensä koirista. Lisää epätyypillistä small talkia tuli vastaan keskustassa paikallisbussia odotellessa. Oiva istui tuon ajan sylissäni lyhyessä flexissä, kuten bussissakin. Kuljetusboksissa se vain valitti, niin päätin tehdä lapsiraasun olon edes vähän mukavammaksi, kun oman linjan saapumiseen oli sellainen parikymmentä minuuttia. Sai katsella ihmisiä ja maailman menoa, vaikka keskustan meno taisikin tärinästä päätellen olla Oivelon mielestä aika jännää. Muttei huudellut eikä ollut kauhuissaan. Ja siinä istuskellessa meille jutteli:
- Ensin kaksi nuorta tyttöä, jotka olivat odottamassa ensin saapuvaa bussia.
- Toiseksi herttainen mummo, joka tunnisti Oivan abyksi. Oli kuulemma nähnyt vastaavia otuksia näyttelyissä omien kissojensa kanssa.
- Kolmanneksi ihastuttavan iloinen vierasmaalainen nainen, joka tuli oitis silittämään Oivan päätä äänekkäästi äidinkielellään ihastellen ja kysyi suomeksi kissan nimeä. Hän huikkasi minulle vielä "Hei hei, tyttö!" lähtiessään jatkamaan matkaansa. Olin tosi yllättynyt, ettei Oiva ollut moksiskaan yllättävästä paijaamisesta. Ehkä vaistosi, että nainen oli kissarakas tai sitten silitykset olivat niin itsevarmoja, että poika päätti niiden kelpaavan.
- Ja vielä neljänneksi pysäkille odottamaan saapunut nuori mies, joka näytti hetkessä puhelimestaan kuvia tyttöystävänsä kissoista kertoillen irtokarvasta ja kyseisten kattien elämästä pitkät pätkät.
Kotona kelpasi pötkähtää lepäämään.
Olin kotiin päästyäni tosi iloisesti yllättynyt. Ihmisten pitäisi höpötellä toistensa kanssa enemmän - siitä tulee hyvä mieli! Ja kaikki kunnia näistä hymyilyttävistä kohtaamisista kuuluu tietysti kuningas-Oivalle. Nätti kissa oli kätevä jäänmurtaja ja käyttäytyi kyllä niin reippaasti ihailijoitaan kohtaan, että mamma oli taas paisua ylpeydestä. Saa nähdä, toistuuko tämä seuraavana sunnuntana, kun suuntaamme taas mummolaa ja mun vikoja harjoitteluviikkoja kohti.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Hellyyshirviö

Oiva on osoittanut viimeaikoina kummallista oirehditaa: halipulaa. Mitä mitä? Minun "tulen syliin vain lahjottuna tai kun mami on ollut monta tuntia pois kotoa"-kattini on itse alkanut vaatia pääsyä mun syliin hellittelemään.

Kaikkein hauskinta tässä on se, että mussukoinnin tarve on tapahtunut jo pari kertaa samalla kaavalla: olen ollut tiskaamassa, Oiva on mennyt muualle keittiöstä, palannut takaisin ajan x kuluttua, alkanut maukua ja kiehnätä jaloissa. Selkeitä "olen tässä, huomioi minut NYT"-eleitä. Ja kun sitten olen nostanut sen syliin, Oiva on viihtynyt rapsuteltavana piiiiitkään. Tänäänkin ainakin kymmenen minuuttia ja olisi pysynyt pidempäänkn, ellen olisi pudottanut kännykkää kolisten keittiötasolle. Kehräyksen taso on ollut myös huomattava. Oiva on hakeutunut viimeaikoina vierelle oleilemaan muutenkin hanakammin kuin aiemmin. Sohvalla vieruspaikka tai asema selkänojan päällä lähellä mun päätä on ollut parina päivänä suositumpi, kuin oma nojatuoli.
Kännykkätodiste 1: se nukahti viekkuun sohvannurkkaan.
Ehkä Oiva on alkanut pikkuhiljaa hoksata, että sylissä ja lellittävänä on mukavaa - saa rapsutuksia ja kaikkee! Kenties lähestyvä kahden vuoden ikä on rauhoittanut lasta se verran, että siitä on kypsymässä nyt oikea halihöperö murinamonsteri.
Kännykkätodiste 2: se uinailee viekussa ylisöpönä.

keskiviikko 2. maaliskuuta 2016

Kategoriasuosikit

Sain Purrmurr-blogin Anniinalta (jo aikoja sitten, hupsis!) haasteen listata FIFé-kategorioista lempparikissarodut. Mullahan ei henkilökohtaista kanssa-asumiskokemusta ole toistaiseksi muista rotukissoista, kuin Oivaloivasta, mutta teen listauksen esteettisen silmän, lyhyiden kohtaamisten, huhupuheiden ja enempi vähempi hatarien tietojen varassa.

Kategoria 1
Pyhä Birma. Ystäväni on kertonut paljon juttuja lapsuudenkotinsa edesmenneestä pyhästä birmasta. Se oli juttujen perutseella niin hellyyttävä ja hupaisa kaveri, että tämän vuoksi näin. Mutta noin niinkuin ylipäätään kategoria numero uuno on vähiten oma suosikkini. Pitkät turkit ja osin lyttyiset naamat eivät kauheasti vetoa.
"Hellyyttävä ja hupaisa? Osaan minäkin - katso vaikka!"
Kategoria 2
Turkkilainen angora. Onhan ne nyt ihan pirun nättejä (muuan hakukoneen kuvahaun perusteella, kröhöm). Kissaliiton sivujen luonnekuvauksen perusteella aika abymainen rotu, joten saattaisimme tulla toimeen.
"Et sä tarvii mami mitään nättiläistä, kun sulla on mut ja mun säihkysilmät!"
Kategoria 3
Ocicat. Näitä olen jopa tavannut näyttelyssä, lemmikkimessuilla ja erään kasvattajan luona. Tykkäsin isoista täplitetyistä muskelirutjakkeista. Ne on hienoja kissoja - lihaksikkaita, mutta silti notkeita ja ketteriä. Fiksuja, ihmisläheisiä ja sosiaalisia. Onhan niillä volyymiäkin jonkin verran, mutta mitäs pienistä. Oma hopeanvärinen kotipantteri Oivalle pikkuveikaksi. Oijoi, kun vielä olisi hopeansävyinen oci! Juu, kyllä kelpaisi.

Kategoria 4
Absykkä pabsykkä! Pitää vetää vähän kotiin päin. Mulla on tämmöinen, enkä vaihtaisi pois. Kiltti, fiksu, aktiivinen, mamman mussukka halutessaan ja kastraattiversiona lahjottavissa mun kokemuksen perusteella melkein mihin tahansa. Oma abypoju on ollut ensimmäinen kissani ja niin helppo ja aloittelijaystävällinen tapaus, että seuraava kissa hamassa tulevaisuudessa tulee varmasti jyrsimään kaikki sähköjohdot, kiipeämään verhoja pikin ja tuhoamaan kaiken. Ihan vain tasapainon vuoksi. Yksinkertaisesti: Oiva-poika = <3 ja siksi aby.
Hurmuriköllykkä itse.