torstai 12. marraskuuta 2015

Kummallisuus lautasella

Pihalla Oivan lempipuuhaa on vaania oravia ja lintuja sekä kytätä lähimetsässä päästäisten ja muiden pikkuvipeltäjien jälkiä ja nuuhkia niiden mahdollisia koloja. Minä sitten tuumasin viime markettiretkelläni, että voisi olla jännää katsoa, miten Oiva the metsämies suhtautuisi oikeaan jyrsijään. Ruokalihojen ohella hankin sitten kokeiluun pienen pakastehiirivainajan.

Noh, pääsin kotiin, käytin kissan ulkona ja annoin hiiren sulaa sen aikaa. Sisälle ehdittyämme tuli hetki asettaa otus Oivan arvioitavaksi.

Oiva katseli kiinnostuneena ja nuuhkutteli, kun avasin muovipussia.
Kummallinen uusi tuoksu.
Sitten hiiri Oivan ruokalautaselle ja minä katsomaan jännittyneenä vierestä, mitä tapahtuisi. Muista kissablogeista olin lueskellut, että jotkut kissat menevät aivan pähkinöiksi ruokahiiristä tai -tipusista. Viskelevät niitä ilmaan ja murisevat syödessään. Odotin, että oma olohuoneleijonani paljastaisi villiytensä ja antaisi saaliille kyytiä.
Eksoottinen maistiainen valmiina.
No, ei mennyt ihan niin. Oiva nuuhki otusta vähän. Nuolaisi pari kertaa hiiruskan häntää ja katsoi minua, kuin idioottia. Suurien silmien katse vaati selityksiä: Missä se ruoka oikein viipyi? Ei auttanut, vaikka häpäisin piipttäjävainajan liikuttelemalla sitä vähäsen Oivan edessä ja loppujen lopuksi pilkkomalla suupaloiksi. Oiva vain nuuhkaisi ja totesi syömäkelvottomaksi.
Laadunvalvojan arvio: en syö.
Hukkaan meni hiiri. Vika oli varmaan siinä, että se oli valmiiksi kuollut. Elävällä olisi ollut jännempi leikkiä, mutta niin pitkälle ei tässä huushollissa mennä. Voi myös olla, että vaikka Oiva saisikin joskus metsästä elävän piiperöisen kiinni, poikaparka ei ehkä tietäisi, mitä sillä pitäisi tehdä nappaamisen jälkeen. Sisiliskon kanssa ainakin loppui mielenkiinto heti, kun saalis heittäytyi liikkumattomaksi. Sitten vain haisteltiin ja ihmeteltiin. Samaa puoltaa Oivan tapa metsästää leluja: syöksyy kohti, saattaa täpätä tassulla tai vähän kurmuuttaa, mutta usein juoksee suoriltaan vain läheltä ohi. Että joo. Ei olisi mun mussukasta oman ruokansa metsästäjäksi. Onneksi ei tarvitsekaan, sillä mamma tarjoilee hiiruskaa lihaisampia aterioita suoraan lautaselle.

perjantai 6. marraskuuta 2015

Vastaherännyttä komiikkaa

Tapahtuipa tuossa taannoin, että Oiva asettui päiväunille sängylleni. Poika nukkui hyvän tovin ja minä tein omia juttujani sillä välin. Sitten satuin vilkaisemaan pedille ja en voinut muuta, kuin nauraa. Oivasta oli tullut tienviitta.
Tätä tietä, olkaa hyvät.
Vielä hauskempi oli mussukan ilme.
Tyytyväinen kani.
Tässä Oiva alkaa jo tajuta, että jotain kummallista on meneillään. Ihan kuin joku räpsisi kuvia...
Eihän nukkuvia tai vastaheränneitä saisi kiusata, mutta tällaisina hetkinä on vain pakko kaivaa kamera esiin ja yrittää ikuistaa hauskuus pikseleiksi.
Haukotus!
Ei vielä täysin skarppi kissa.
Tahaton arkikomiikka on ehdottomasti yksi parhaita juttuja kissan omistamisessa.